KKO:1997:27
- Asiasanat
- Yksityishenkilön velkajärjestely - MaksuohjelmaReformatio in peius
- Tapausvuosi
- 1997
- Antopäivä
- Diaarinumero
- S96/876
- Taltio
- 972
- Esittelypäivä
Maksuohjelman vahvistamisen edellytyksiä koskevaa yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 38 §:ää oli muutettu 15.2.1995 voimaan tulleella lailla (113/95), jonka voimaantulosäännöksessä oli vain maininta voimaantulopäivästä. Uutta lakia oli sovellettava niihin velkajärjestelyasioihin, joissa päätös velkajärjestelyn aloittamisesta oli tehty lainmuutoksen voimaantulon jälkeen.
Kysymys myös reformatio in peius -kiellosta.
VJL 38 § 1 mom
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Turunseudun käräjäoikeuden päätökset 28.6.1995
Turunseudun käräjäoikeuden määrättyä 10.3.1995 velkajärjestelyn aloitettavaksi aviopuolisoiden A:n ja B:n velkajärjestelyissä selvittäjä on laatinut maksuohjelmaehdotukset, jotka käräjäoikeus on 28.6.1995 määrännyt sellaisinaan noudatettaviksi.
Vahvistetuissa maksuohjelmissa A:n ja B:n yhteistä pankkivelkaa, jonka vakuudeksi oli vahvistettu kiinnitys B:n yksin omistamaan, puolisoiden asuntonaan käyttämään kiinteistöön, käsiteltiin vakuusvelkana myös A:n osalta. Maksuohjelmien kestot oli määritelty siten, että puolisot saattoivat säilyttää kyseisen asuinkiinteistön. Maksuohjelmaehdotuksista lausuman antaneet velkojat eivät kiinnittäneet huomiota edellä mainitun yhteisen velan käsittelyyn maksuohjelmissa.
Asiat on ratkaissut käräjätuomari Leskinen.
Turun hovioikeuden päätökset 2.2.1996
A ja B valittivat hovioikeuteen ja vaativat, että vakuusvelan, josta maksuohjelmissa oli katsottu A:n osuudeksi 304 036,99 markkaa ja B:n osuudeksi 75 963,02 markkaa, määräksi vahvistettaisiin kummankin osalta 140 000 markkaa sekä että maksuohjelmien kestoa lyhennettäisiin vakuusvelan osalta 10 vuodesta niin, että vain vakuusvelan nykyarvo tulisi maksetuksi kohtuullisen ajan kuluessa, ja tavallisten velkojen osalta niin, että tavallisista veloista tulisi maksetuksi vain niiden vähimmäiskertymää vastaava määrä.
Hovioikeus katsoi, että kun velkojen vakuutena oleva tila oli yksin B:n omistuksessa, kysymyksessä ei ollut A:n ja B:n yhteinen vakuusvelka vaan kyseiset velat olivat vakuusvelkaa vain B:lle. Hovioikeus totesi lisäksi B:tä koskevassa päätöksessään, ettei vakuusvelan määrää tullut käräjäoikeuden tekemin tavoin osittaa.
Hovioikeus lausui A:ta koskevassa päätöksessään, että jos tilaa rasittavia yhteisiä velkoja käsiteltäisiin vakuusvelkana myös A:n velkajärjestelyssä, hänen osuutensa vakuusvelan hoitomenoista verottaisi hänen maksuvaraansa muiden tavallisten velkojien vahingoksi ja loukkaisi näin yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 31 §:n 1 momentista ilmenevää tavallisten velkojen yhdenvertaisuusperiaatetta.
Hovioikeus lausui edelleen päätöksissään, että edellä mainitun lain 38 §:n 1 momentin mukaan maksuohjelma voitiin vahvistaa, jos kaikki velkojat, joita se koski, olivat siihen suostuneet taikka jos velkajärjestelyyn oli sanotun lain 9 - 11 §:n mukaan edellytykset ja ohjelma vastasi yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain säännöksiä. Käräjäoikeudelle jätetyistä asiakirjoista oli pääteltävissä, ettei A:n ja B:n velkojista ainakaan suurimpana velkojana ollut pankki C ollut ilmoittanut suostuvansa maksuohjelmaehdotusten mukaisten maksuohjelmien vahvistamiseen. Maksuohjelmaehdotukset eivät edellä kerrotuin tavoin vastanneet yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain säännöksiä.
Hovioikeus katsoi, ettei B:n maksuohjelma vastannut lain määräyksiä myöskään sen vuoksi, että B:n oli sen mukaan maksettava tavallisia velkojaan niiden vähimmäiskertymäksi vahvistettua enemmän ja että B oli määrätty suorittamaan tavallisia velkojaan vielä käräjäoikeuden tavallisten velkojen osalta vahvistaman 5 vuoden maksuohjelman päättymispäivän jälkeenkin.
Hovioikeus katsoi, ettei käräjäoikeuden olisi pitänyt vahvistaa maksuohjelmaehdotuksia. Hovioikeus kumosi maksuohjelmat ja palautti asiat käräjäoikeuteen uusien maksuohjelmien laatimista ja vahvistamista varten, viitaten A:n osalta ratkaisunsa perusteena myös siihen, että käräjäoikeuden A:lle vahvistamaan maksuohjelmaan sisältyvässä omistusasuntoa koskevassa laskelmassa ja siitä johtuen myös maksuohjelmaan sisältyvässä velkajärjestelyssä käytettyjä keinoja koskevassa yhteenvedossa oli eräin osin ilmeisiä laskuvirheitä.
MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA
A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa 28.5.1996. Muutoksenhakemuksissaan A ja B vaativat hovioikeuden päätösten kumoamista sekä asioiden palauttamista hovioikeuteen uutta laillista käsittelyä varten tai ratkaisemista viivytyksen välttämiseksi Korkeimmassa oikeudessa heidän hovioikeudessa esittämiensä vaatimusten mukaisesti.
Pankki C vastasi valituksiin. Sen sijaan A:n ja B:n muut velkojat eivät käyttäneet niille varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen.
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 12.3.1997
Perustelut
Hovioikeus on A:n ja B:n maksuohjelmia koskevissa päätöksissään soveltanut maksuohjelman vahvistamisen edellytyksiin yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 38 §:n 1 momentin säännöstä sellaisena kuin se oli voimassa velkajärjestelyasian tullessa vireille 12.12.1994. Säännöksessä säädettiin, että maksuohjelma voitiin vahvistaa, jos kaikki velkojat, joita se koski, olivat siihen suostuneet taikka jos velkajärjestelyyn oli lain 9 - 11 §:n mukaan edellytykset ja ohjelma vastasi lain säännöksiä. Myös velkojan vahingoksi lain säännöksistä poikkeava maksuohjelma voitiin velkojan suostumuksella vahvistaa.
Lain 38 §:ää muutettiin 15.2.1995 voimaan tulleella lailla 113/95. Säännöksen nykyisen sanamuodon mukaan maksuohjelma voidaan vahvistaa, jos velkajärjestelyyn on 9 - 11 §:n mukaan edellytykset ja ohjelma vastaa lain säännöksiä. Maksuohjelman poikkeaminen lain säännöksistä ei estä ohjelman vahvistamista, ellei velkoja tai velallinen ole siihen vedonnut maksuohjelmaehdotuksesta antamassaan lausumassa.
Lainmuutoksen voimaantulosäännös sisältää vain maininnan voimaantulopäivästä. Lainmuutokseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 250/94) sanottua voimaantulosäännöstä koskevissa perusteluissa todettiin, että uusia säännöksiä voitaisiin, eräitä nimenomaisesti mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta, soveltaa myös lain voimaan tullessa vireillä olleissa asioissa. Sekä oikeuskirjallisuudessa että -käytännössä yleisesti hyväksytyn periaatteen mukaan siviiliprosessuaalisia säännöksiä on, muunsisältöisen voimaantulosäännöksen puuttuessa, noudatettava voimaan tulostaan lähtien, kuitenkin siten, että ennen lainmuutosta tapahtuneet, tuolloin voimassa olleiden säännösten mukaan tehdyt prosessitoimet säilyttävät pätevyytensä lainmuutoksen jälkeenkin.
Edellä mainitun hallituksen esityksen perustelut näyttävät puoltavan tulkintaa, jonka mukaan maksuohjelman vahvistamisen edellytykset määräytyisivät kaikissa lainmuutoksen voimaan tullessa vireillä olleissa asioissa lainmuutoksen jälkeen voimassa olevan 38 §:n 1 momentin mukaisesti.
Voimaantulosäännöksen soveltamista harkittaessa on kuitenkin otettava huomioon, että lainmuutoksen voimaan tullessa on ollut vireillä suuri määrä sellaisia velkajärjestelyasioita, joissa lausumapyynnöt velalliselle ja velkojille oli lähetetty ennen sanottua ajankohtaa, ja sellaisiakin velkajärjestelyasioita, joissa määräaika noiden lausumien toimittamiselle oli jo päättynyt. Asianosaisten oikeusturva erityisesti viimeksi mainituissa tapauksissa vaatii, että asianosaiset voivat luottaa maksuohjelman vahvistamisen edellytysten tutkinnan tapahtuvan niiden säännösten mukaisesti, joiden on voitu edellyttää olevan heidän tiedossaan heidän harkitessaan, vaatiiko heidän etunsa lausuman antamista. Korkein oikeus katsoo sen vuoksi vahvojen tarkoituksenmukaisuussyiden puoltavan sellaista tulkintaa, että lain 38 §:n 1 momentin säännöstä on muutetussa muodossaan sovellettava vain niihin asioihin, joissa velkajärjestelyn aloittaminen on tapahtunut lainmuutoksen voimaantulon jälkeen.
Käräjäoikeus on päättänyt A:n ja B:n velkajärjestelyjen aloittamisesta 10.3.1995 eli lainmuutoksen tultua voimaan. Näin ollen kysymys maksuohjelman vahvistamisen edellytyksistä on ratkaistava 15.2.1995 voimaan tulleen lain mukaisesti.
Maksuohjelmaehdotuksista ovat selvittäjän pyytämän lausuman antaneet vain A ja B itse ja Turun lääninverovirasto. Sen enempää A ja B kuin lääninverovirastokaan eivät ole lausumissaan vedonneet sellaisiin maksuohjelman poikkeamisiin lain säännöksistä, joiden perusteella hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen maksuohjelman vahvistamisesta.
Hovioikeuden päätös sisältää selvittäjälle asetetun velvoitteen valmistella ja käräjäoikeudelle asetetun velvoitteen vahvistaa A:lle ja B:lle sellaiset maksuohjelmat, joissa käsitellään hovioikeuden mainitsemaa B:n omistamaa kiinteistöä rasittavia velkoja A:n tavallisina velkoina ja joissa siten ei käsitellä kysymyksessä olevaa kiinteistöä A:n omistusasuntona. Huomioon ottaen lain 30 §:n 2 ja 3 momentin säännökset tavallisten velkojen maksuohjelman kestosta sekä sen, että asunnon säilyttäminen käräjäoikeuden A:lle ja B:lle vahvistamissa maksuohjelmissa on perustunut olennaisesti A:n maksuvaran käyttämiseen vakuusvelkaosuuden suoritukseksi, on ilmeistä, että A ja B eivät hovioikeuden päätösten seurauksena voisi säilyttää puheena olevaa kiinteistöä asuntonaan. Hovioikeus on siten muuttanut käräjäoikeuden päätöksiä A:n ja B:n vahingoksi näiden yksin hakiessa niihin muutosta.
Käräjäoikeuden vahvistamissa maksuohjelmissa ei ole sellaisia virheitä, joiden vuoksi niiden noudattaminen niiden liitteinä olevien maksamisten luettelojen mukaisesti ei olisi mahdollista.
Edellä todetuista syistä hovioikeus ei olisi lausumillaan perusteilla saanut kumota käräjäoikeuden päätöksiä ja palauttaa asioita käräjäoikeuteen.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätökset kumotaan ja asiat palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäviksi.
Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Virkaa toimittava nuorempi oikeussihteeri Vanne esitti Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaisen mietinnön hovioikeuden menettelyä koskevien perustelujen osalta, mutta lausui muilta osin seuraavaa:
A:n ja B:n maksuohjelmien sisältöä koskevien muutosvaatimusten osalta Korkein oikeus lausunee seuraavaa:
A ja B eivät ole maksuohjelmaehdotuksista antamassaan lausumassa vaatineet tavallisten velkojen osalta maksuohjelmiensa lyhentämistä siten, että tavallisia velkoja tulisi maksetuksi vain niiden vähimmäiskertymää vastaava määrä. He eivät myöskään ole sanotussa lausumassa vaatineet vakuusvelkojensa osalta muutosten tekemistä maksuohjelmiin muulla perusteella kuin sillä, että pankin saatavien vakuutena olevan kiinteistön arvo oli arvioitu liian korkeaksi, minkä vuoksi vakuusvelan määrä oli vahvistettu liian suureksi. A ja B eivät siten ole käräjäoikeudessa vedonneet maksuohjelmiensa poikkeamiseen lain säännöksistä tavallisten velkojen osalta eivätkä myöskään vakuusvelkojen osalta sillä perusteella, että jälkimmäisten osalta laki edellyttäisi maksuohjelman keston määräämistä niin, että vain vakuusvelan nykyarvo tulee suoritetuksi. He eivät myöskään ole saattaneet todennäköiseksi, etteivät he jo käräjäoikeudessa ole voineet vedota edellä mainittuihin seikkoihin tai että heillä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Sen vuoksi nämä A:n ja B:n muutoksenhakemuksissaan esittämät vaatimukset on oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 §:n 2 momentin nojalla jätettävä tutkimatta.
Siltä osalta kuin A ja B ovat muutoksenhakemuksissaan vaatineet edellä mainitun kiinteistön arvon vahvistamista käräjäoikeuden vahvistamien maksuohjelmien mukaisen 400 000 markan asemesta 300 000 markaksi heidän vaatimuksensa on sitä vastoin tutkittava.
Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 3 §:n 1 momentin 5 kohdasta ilmenee, että vakuusvelan määrään vaikuttaa, rahaksimuuttokustannusten ja paremmalla etuoikeudella olevien saatavien ohella, vakuusesineen arvo velkajärjestelyn alkamisajankohtana, joka A:n ja B:n tapauksessa on ollut 10.3.1995. Kiinteistön arvosta on esitetty kolme erilaista LKV-pätevyyden omaavan kiinteistönvälittäjän arviolausuntoa. A:n ja B:n hankkimista arvioista 30.11.1994 päivätty arvio päätyy 300 000 markan arvoon ja 10.5.1995 päivätty arvio puolestaan 350 000 markan arvoon, kun taas vakuuden saajana olevan pankin hankkima 13.4.1995 päivätty arvio päätyy 450 000 markan arvoon.
Esitetyistä arviolausunnoista ilmenee, että kysymyksessä oleva kiinteistö sijaitsee noin kahden kilometrin etäisyydellä Kaarinan keskustasta. Kiinteistön pintaala on noin 1 530 neliömetriä ja sille rakennettu kaksikerroksinen omakotitalo sijaitsee rinteessä. Talo on tiilirunkoinen ja se on rakennettu 1970-80-lukujen taitteen tienoilla, kuitenkin siten, että koko talon loppukatselmus on pidetty vasta 7.6.1990 ja talo on alakerran osalta edelleen pääosin keskeneräinen. Sen sijaan arviolausuntojen taloa koskevat pinta-alatiedot poikkeavat jossakin määrin toisistaan. Ilmeistä kuitenkin on osittain virallistietoihin perustuvien 13.4.1995 ja 10.5.1995 päivättyjen lausuntojen perusteella, että talon kerrosala on 209,5 neliömetriä ja huoneistoala on 172 neliömetriä. Kaikista lausunnoista ilmenee, että talo on sekä sisä- että ulkopuolelta vähäistä suurempien korjausten tarpeessa.
Esitettyjen lausuntojen arviot kiinteistön arvosta vaihtelevat edeltä ilmenevin tavoin varsin paljon. Lausunnot on hankittu noin puolen vuoden ajanjaksona velkajärjestelyjen aloittamisen molemmin puolin ja ne perustuvat paikalla suoritettuihin katselmuksiin, joten ne kuvaavat sinänsä antajiensa käsitystä kiinteistön arvosta asioiden ratkaisun kannalta merkityksellisenä ajankohtana. Lausunnoista 30.11.1994 päivätty lausunto ei ole perustunut osaksikaan viranomaistietoihin. Toisaalta lausunnoista vähiten yksityiskohtia sisältää velkojapankin hankkima 13.4.1995 päivätty lausunto, joskin siinäkin esitetty käsitys talon kunnosta (tyydyttävä/heikko) vastaa muissa lausunnoissa esitettyjä yksityiskohtaisempia havaintoja. Näissä oloissa yhtäkään lausunnoista ei voida lähtökohtaisesti pitää jotakin toista luotettavampana.
Huomattavan suuri ero toisaalta pankin hankkimassa lausunnossa esitetyn arvion sekä toisaalta A:n ja B:n hankkimissa lausunnoissa esitettyjen, toisiaan suhteellisen lähellä olevien arvioiden välillä saattaisi viitata pankin hankkiman hinta-arvion virheellisyyteen. Se, että kiinteistön säännönmukaisesti käypää arvoa alempi verotusarvokin on vuonna 1994 ollut 306 874 markkaa, toisaalta viittaa siihen, että A:n ja B:n hankkimassa 30.11.1994 päivätyssä lausunnossa olisi päädytty selvästi liian alhaiseen hinta-arvioon. Mahdollista on, että hinta-arvioiden pyytäjien asema on jossakin määrin vaikuttanut niiden lopputuloksiin. Tämän näkökohdan todellisen merkityksen arvioiminen on kuitenkin esitetyn selvityksen valossa vaikeaa. Selvittäjä on esitettyjen lausuntojen sisällöstä tietoisena arvioinut kiinteistön arvoksi 400 000 markkaa.
Korkein oikeus katsoo, ettei edellä kerrotun selvityksen perusteella ole ilmennyt aihetta arvioida kiinteistön arvoa toisin kuin selvittäjä ja käräjäoikeus ovat sitä arvioineet. Muunlaiseen arvioon eivät anna aihetta A:n ja B:n esittämä sieni-itiö- ja bakteerinäytteiden analyysilausunto, josta mahdollisista kosteusvaurioista esitetystä epäilystä huolimatta ei ilmene tutkittujen pieneliöiden määrän poikkeavan merkittävästi tavanomaisesta tasosta, eivätkä myöskään A:n ja B:n talon ulkoisesta kunnosta esittämät, noin vuotta asian ratkaisun kannalta merkityksellistä ajankohtaa myöhäisemmältä ajalta olevat valokuvat.
Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus lausunee päätöslauselmanaan seuraavaa:
Hovioikeuden päätökset kumotaan ja asiat jätetään käräjäoikeuden päätösten varaan.
A:n ja B:n vaatimukset maksuohjelmiensa lyhentämisestä tavallisten velkojensa osalta ja vaatimukset maksuohjelmiensa lyhentämisestä vakuusvelan osalta niin, että vain vakuusvelan nykyarvo tulisi suoritetuksi, jätetään tutkimatta.
Oikeusneuvos Taipale: Hyväksyn mietinnön.
Oikeusneuvos Haarmann: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Taipale.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Impivaara, Suvanto ja Rimmanen. Esittelijä Harri Lastunen.
Asian ovat ratkaisseet presidentti Heinonen, oikeusneuvokset Haarmann (eri mieltä), Taipale (eri mieltä), Tulokas ja Vuori. Esittelijä Kimmo Vanne (mietintö).